Tällä välin. Olen jättänyt viikkosiivoukset väliin, tiskannut millon mieli tekee. Ryhtynyt radikaaliksi ja siivonnut keskellä viikkoa, tiistaina. Olen imenyt lasten tunteita, levottomuutta, jännitystä, epätietoutta ja tulevan pelkoa. Istunut ja jutellut, laskenut käden olkapäälle aina kun mahdollista, tarpeellista. Halannut ja hakenut katsekontaktia. Etsinyt hymyä surusilmäiseltä pojalta. Löytänyt ja taas hukannut. Olen saanut tukea työhöni kodeista, kiitoksia yhteydenotoista. Olen myös pettynyt. Pettynyt siihen, että jossain vaihessa rakkauden ketju on katkennut. Milloin? Sitä en tiedä. Nykytilanne on vain surullinen. 

Olen myös kiittänyt asioiden järjestymisestä. Tästä hetkestä, kaikista kokemuksista. Eilisistä iltavieraista, aamuisesta naurunremakasta opehuoneessa, tämänpäiväisestä halauksesta risteyksessä, huomisesta viikonlopusta. 

Ja odottanut. Sitä, että kirsikkapuun oksat avautuvat. Kohta kaksi vuotta sitten näin ne toisella laidalla maapalloa. Toivottavasti tänä vuonna täällä, omassa maljakossa. Niistä hetkistä siellä kaukana jäi lämmin muisto, eheytyvä mieli. Oikeastaan sitähän minä olin odottanut.